Punahehkussa leiskuvat posket, sisuskaluja kutitteleva jännitys ja kiivas odotus, joka tunkee yöllä uniin ja saa aamulla ponkaisemaan pedistä epätavanomaisen riemun vallassa – taas ollaan yksi päivä lähempänä h-hetkeä!
Tämä hykerryttävä tunne liittyi lapsena joulun odotukseen. Se alkoi jo aikaisin syksyllä kelien kylmetessä ja iltojen pimetessä. Ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa maahan oltiin jo melko pistoksissa, kurkittiin vaivihkaa ikkunasta ja selattiin postiluukusta tipahdelleita lelukatalogeja. Kuumotus kasvoi päivä päivältä ja vuosi vuodelta, kunnes kiima alkoi elämänkokemuksen karttuessa hiljuksiin hiipumaan ja rauhoittumaan, haalentumaan lämpimäksi loimotukseksi polttavan piinan sijasta.
Kunnes se eräänä vuonna iski jälleen. Kuumeinen odotus palasi kovempana kuin muistin sitä koskaan kokeneeni. Odotuksellani ei ollut tällä kertaa tekemistä valkopartaisen ukon kanssa, mutta jotain tuttua siinä oli. Senkin saivat syttymään pakkasen tuntu poskilla, taivaalta tipahteleva valkoinen kulta ja katalogit, joissa esitellyt lelut olivat siistimpiä ja hurjempia kuin joilla olin ikinä ennen leikkinyt. Moottorikelkkoja.
Olin edellisenä keväänä istunut ensimmäistä kertaa kelkan selkään ja kokenut sen seikkailun hurman, jonka moottorikelkka parhaimmillaan talvisessa erämaassa tarjoaa. Tunsin yhtäkkiä olevani lapsi jälleen, oppimassa uutta ja heittäytymässä hetkeen, löytämässä uudelleen jo kertaalleen kadotetun, varauksettoman riemun. Toisaalta olin yhtä aikaa aikuinen: vapaa tavalla, jollaista en ollut ennen kokenut. ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki”, hykertelin kypärän sisällä Hellaakosken kuuluisia sanoja laajentaessani elinpiiriäni keskelle koskemattomia kairoja. Ensi kertaa koin luissani noiden säkeiden sanoman.
Siitä pitäen, kun löysin kelkkailun riemun, kuume on syttynyt minussa jokaisen talven lähestyessä. Taas saa odottaa: lunta, uutta kelkkaa, seikkailuretkiä, lisää lunta. Taas saa olla lapsi, täynnä innokkaan odotuksen yksinkertaista iloa. Ja parasta on, ettei tästä odotuksesta tarvitse kasvaa ulos. Minulla on vahva aavistus, että tämä lapsuus ei lopu koskaan. Aina tulee uusi talvi, uusi mahdollisuus lempileikeille.
Iloista vuoden parasta aikaa kaikille lapsille ja lapsenmielisille!
Kirjoittaja on intohimoinen kelkkailija ja kisakuski Venla Jyrkinen